Auttaminen on maailman vaikein työ

Jos sinulla kertyy tilille ylimääräinen tuhat euroa, mitä teet sillä? Annatko sen lähetystyöhön, avustusjärjestölle tai muuhun hyvään tarkoitukseen? Hyvä juttu. Varoja tarvitaan, mutta mitä niillä saadaan aikaan toisessa päässä?

Olen kehitysyhteistyöntekijä, siis avun antaja.  Olen se henkilö, joka suuresti riemuitsee antamastasi lahjoituksesta. Olen aina innolla suunnittelemassa, mitä avustusrahoilla voidaan saada aikaiseksi. Koen sen todella palkitsevana.

Olen parhaillaan Lounais-Etiopiassa tekemässä yhtä kehitysyhteistyöprojektia. Rakennamme koulua kylään, jossa on yli tuhat oppilasta, annamme puhtaan veden 30 kylälle, rakennamme tien kahden kylän väliin. Lisäksi autamme köyhimmistä köyhimpiä naisia saamaan elinolosuhteitaan paremmaksi. Annamme pienimuotoisia lainoja ja avustuksia. Kuulostaa hienolta, vai mitä? Sitähän se oikeasti onkin, MUTTA, mutta, mutta.

Projektista on sovittu paikallisen hallinnon ja kirkon kehitysosaston kanssa, samoin kuin lähetysjärjestön ja Suomen ulkoministeriön kanssa. Kaikki on siis virallisesti kunnossa. Sitten se alkaa…….nimittäin politikointi, kotiinpäin vetäminen ja hyödyn tavoittelu. Miksi sovittiin, että se on juuri tuo kylä, joka koulun saa, kun vieressä on toinen kylä, joka myös tarvitsee koulun? Voisiko sen muuttaa sinne tai tehdä vain yksi luokkarakennus tuonne ja toiset muualle? Entä kaivot. Kuka päättää, kenen talon lähelle se rakennetaan? Kuka hyötyy siitä eniten? Tai saako tuo alempiarvoinen tulla minun maitteni kautta suojatulle lähteelle, niin kuin tuo ulkomaalainen meni lupaamaan siinä vaiheessa, kun lähde päätettiin suojata? Paikallishallintoon onkin päässyt toisen kylän mies sen jälkeen kun projektisopimus tehtiin. Tuo itsepäinen ulkomaalainen vain vaatii, että pitäydytään alkuperäiseen sopimukseen. Tuo itsepäinen ulkomaalainen on paikalla juuri sitä varten, että sopimusta noudatetaan.

Nämä pohdinnat nousivat esiin, kun tuon tien paikkaa ruvettiin muuttamaan. Syynä oli se, että alkuperäisestä suunnitelmasta  toteutukseen ehti vierähtää jonkin aikaa ja tien rahoitus saatiinkin muualta. Sen vuoksi jouduimme aloittamaan uuden prosessin, mistä mihin tie menee. Kävimme päättäjien luona neuvottelemassa. Asia sovittiin, ei siinä mitään, aloitetaan työt. Mutta ei, naapurikylä ei ollutkaan tyytyväinen. Tien pitää mennä heidän kylänsä läpi. Syy: no kun se ulkomaalainen kerran kävi tutkimassa tielinjaa juuri sen toisen kylän kautta. Nyt asia on edennyt niin pitkälle, että  paikallinen seurakunta on kirjeitse sanonut irti yhteistyön pääkirkon kanssa. Hauskinta jutussa on se, että myös paikallinen ortodoksiseurakunta ja muslimiyhteisö irtautuivat luterilaisesta kirkosta!? Tulee mieleen vanha sanonta, että kun toiselle kumartaa, toiselle pyllistää. Täällä nämä pyllistetyiksi tulleet suuttuivat.

Rakennettava koulu on kahdentoista kilometrin päässä päätiestä ja kuntainliiton pääkaupungista. Meillä on jatkuvasti liikennettä keskuspaikan ja työmaan välillä. Ajamme tarvikkeita autolla ja traktorilla työmaalle. Kuorma siis maalle ja tulemme lava tyhjänä takaisin – tai siis periaatteessa. Joka kerta on kyydin tarvitsijoita. Mielellämme kyydin annammekin, jos on vain tilaa. Ongelmaksi muodostuu se toinen suunta. Meillä on jo kuorma täynnä tavaroita. Emme voi ottaa ihmisiä kyytiin. Mutta ymmärtävätkö kävelijät sitä, eivät todellakaan. Lavapakun lavalla 500 kg sementtiä näyttää siltä, ettei siellä ole vielä mitään………kolme ihmistä sopisi vielä hyvin. Varovasti arvioiden he painavat 180 kg,  ja kun auton kantavuus on tuo 500 kg, mitäs sanot? Tuossa kävelee tuttu opettaja, tuossa paikallinen poliisi, tuossa isä kantaa sairasta lasta, odottava äiti, sauvan varassa kulkeva vammainen ja vanhus. Ketä autat?

Lavalla on siis yleensä tilaa takaisin tullessa. Silloin otan kyytiin, jos sitä minulta pyydetään ja kyytiin sopii. Siitä seuraa auttamisen hankaluus. Olen ottanut kyytiin jo sen määrän, mitä auto kantaa ja on turvallista kuljettaa. Ohitan jonkun, joka on aiemmin päässyt kyytiin, hänhän on jo minun ystäväni, onhan hänen mahduttava mukaan. Mutta kun en voikaan ottaa häntä mukaan. Sitten juostaan perässä ja yritetään hypätä vauhdissa olevaan autoon. Siitä yleensä syntyy sanaharkka minun ja matkalaisten välillä….. Joko kaikki pois tai…… mitä tehdä? Ketä autat? Joudun tekemään satoja päätöksiä päivittäin ja monet on vielä pystyttävä tekemään sekunnin murto-osissa. Auttaminen on maailman vaikein työ.

Lähes päivittäin saan pyyntöjä tulla sinne ja sinne kylään tekemään koulun, lähteen tai jonkun muun projektin. Avun tarvitsijoita on kaikkialla! Suurin osa ihmisistä täällä ajattelee, että se on vain minun haluttomuudesta kiinni, kun en suostu. Lisäksi ovat kerjäläiset, joita on joka kaupungissa suuret määrät. He kulkevat perässä, kun olen asioilla kaupoissa. Maalla on sen puolesta helpompi, vaikka kyllä siellä on myös niitä ”hopean” pyytäjiä. Etiopian rahayksikkö on birr eli hopea. Ein sanominen tarvitsevalle ei ole helppoa.

Mutta kaikesta huolimatta, kiitos kaikille lähteen, pulpetin tai muun osan lahjoittajalle. Jatkan edelleen tätä vaikeaa tehtävää iloiten ja onnellisena siitä, että teitä tukijoita ja lahjoittajia on niin runsaasti. Kaikesta vaikeudesta huolimatta avustaminen on hieno asia ja apu menee perille!

– Raimo Tuppurainen
Etiopia

Kuva: Jukka Kallioinen